Britannian EU-jäsenyyden kohtalon hetket ovat käsillä. Erosopimuksesta on olemassa uusi versio, josta päästään keskustelemaan ja päättämään. Erityisen mielenkiintoista tulee olemaan, mitä Britannian parlamentti päättää.
Erosopimuksen suurena vaikeutena on ollut Pohjois-Irlannin suhde Irlannin tasavaltaan. Väkivallan sävyttämään lähihistoriaan ei kukaan haluaisi palata. Siksi ratkaisun pitäisi olla sellainen, että sen voivat hyväksyä niin Euroopan unioniin jäävä Irlanti kuin Britanniaan kuuluva Pohjois-Irlanti.
Jo pitkään aikaa on ollut selvää, että Irlannin saarta jakavalle rajalle ei voi tulla raja-asemia eikä tullitarkastuksia. Viimeisen viikon keskusteluissa lähtökohtana on ollutkin, että Pohjois-Irlanti pysyy osana EU:n sisämarkkinoita ja alue noudattaa myös EU:n tulliliiton ehtoja. Tämä on ollut merkittävä myönnytys Britannian pääministeriltä Boris Johnsonilta.
Nyt esillä olevassa vaihtoehdossa raja syntyisi Irlanninmereen, jossa tarpeelliset tullitarkastukset tehtäisiin. Tämän hyväksyminen on enemmän kuin vaikeaa Pohjois-Irlannin Demokraattiselle unionistipuolueelle DUP:lle.
Tilannetta mutkistaa, että Boris Johnson tarvitsee DUP:n tuen, jotta hänellä olisi edes teoreettisia edellytyksiä saada sopimus hyväksytyksi brittiparlamentissa.
Brittiparlamentissa tilanne on edelleen sama kuin se on ollut viimeiset kaksi vuotta. Parlamentista ei löydy enemmistöä minkään muun vaihtoehdon taakse kuin päätöksenteon lykkäämiseen.
Euroopassa taas alkaa tulla vastaan kyllästyminen. Ensimmäistä kertaa olen kuullut Euroopan parlamentin käytävillä ajattelua, että eikö tämä riitä.
Ratkaisua – oli se mikä tahansa – aletaan kaivata senkin takia, että jatkuva epävarmuus syö myös talouden näköaloja. Yritykset eivät tiedä, tuleeko ero vai ei. Eivätkä sitä, miten ero lopulta vaikuttaisi kauppaan ja kanssakäymiseen.
Britanniassa hermostuneisuus on tietysti vielä suurempaa. Skotlannin pääministeri Nicola Sturgeon on julistanut selvästi, että hän haluaisi ensi vuonna uuden kansanäänestyksen, ei erotakseen Euroopan unionista vaan erotakseen Britanniasta.
Brittien keskuudessa on kasvanut myös uuden kansanäänestyksen kannatus. Vastakohtaisuudet lisääntyvät – eivät vain brittiparlamentissa vaan koko kansan keskuudessa.
Britit maksavat nyt kallista laskua vuosien ja vuosikymmenten populistisesta kiihotuksesta Euroopan unionia vastaan. EU-eron luvattiin säästävän rahaa, palauttavan Britannian itsemääräämisoikeuden ja laittavan vielä terveydenhuollon kuntoon.
Tänä päivänä tiedetään, että taloudellisesti lasku on miinusmerkkinen ja että Britannian talous vaatii monenlaisia uudelleenryhmittymiä pärjätäkseen EU:n ulkopuolella.
Suomi liittyi EU:n jäseneksi 22 vuotta Britanniaa myöhemmin. Suomessa jäsenyys on tullut aivan eri tavalla hyväksytyksi kuin Britanniassa. Kaikkea EU:ssa ei tarvitse hyväksyä, mutta vaikutuskanavana ja hyvinvointimme sekä turvallisuutemme rakentumisen tärkeänä osatekijänä EU:n rooli on kiistaton.
Ehkä tällä hetkellä – näin 25 vuotta EU-kansanäänestyksen jälkeen – on syytä todeta, että kansa valitsi tuolloin oikean seuran.
Jäsenyys on muuttanut meitä enimmäkseen hyvään suuntaan. Olemme avoimempia ja kansainvälisempiä sekä kykenevämpiä ottamaan uuden maailman haasteita vastaan.
Onneksi olemme oppineet Britannian esimerkistä, eikä todellista keskustelua Suomen EU-erosta tarvitse käydä.
Unioni kaipaa kuitenkin monenmoista parannusta työhön ja erityisesti kansalaisten kuuntelua. Siihen työhön olisi aika käydä alkaneella viiden vuoden kaudella käsiksi.