Ilmestynyt Voima-lehdessä 30.8.2021
Yhdysvallat päätti Afganistaniin menosta vuonna 2001 koko maailmaa järkyttäneen New Yorkin terroristi-iskun jälkeen. YK:n turvallisuusneuvoston myöhemmällä valtuutuksella perustettiin ISAF-joukot ja myöhemmin Nato otti operaation johtoonsa.
Yhdysvaltain yleinen mielipide kypsyi sotimiseen ensimmäisenä. Presidentti Trump teki 2020 liittolaisia kuulematta sopimuksen Talebanin kanssa amerikkalaisten vetäytymisestä.
Valtaan noustuaan Yhdysvaltain uusi presidentti Biden lupasi parempaa yhteistyötä Euroopan kanssa. Afganistanista vetäytymisen ajankohdan Biden päätti kuitenkin itse ja konsultoimatta liittolaisiaan.
Vierailin Afganistanissa eduskunnan puhemiehenä 2012 keväällä. Muutokset naisten ja tyttöjen asemassa kaupunkikeskuksissa olivat kiistattomia, mutta sisäisesti maa oli edelleen levoton. Länsimaiden sotavoima piti järjestystä yllä, mutta tuon voiman poistuessa Afganistanin hallinnon sortuminen oli ilmeistä. Kun kansantuotteesta yli puolet perustuu ulkomaiden sotilaalliseen läsnäoloon ja taloudelliseen apuun, ei järjestelmä ole kovin vahvalla pohjalla. Kun tähän liittyy hallinnon kaikkialle ulottuva korruptio, ei kansalaisten tukea valtaapitäville ole saatavissa.
Kovin rehellistä tiliä Afganistanin tilanteesta ei lännessä tehty ennen Kabulin romahdusta – ei myöskään Suomessa. Halu uskoa omia virallisia totuuksia ja hyvän voittoa pahasta on ollut liian suuri.
Maailmalla moni toivoo Euroopan unionin suurempaa läsnäoloa ja vaikutusta. Olisiko se auttanut Afganistanissa – ehkä sen verran, että Yhdysvalloilla olisi yksi keskustelukumppani, jonka mielipide olisi pakko huomioida.
Surullisinta on Afganistanin kansan kohtalo. Viimeiset 40 vuotta maassa on sodittu ilman taukoja. Lähes kaksi miljoonaa siviiliä on saanut surmansa ja miljoonia on maanpaossa. Maan kansasta valtaosa on elänyt pelkkää sota-aikaa ja jälleen kaikki palaa lähtöruutuun.
Yhdysvaltain operaatiot Afganistanissa ja Irakissa ovat kahdenkymmen vuoden aikana tulleet maksamaan yli kuusi tuhatta miljardia dollaria. Se on enemmän kuin koko maailman kehitysapu samana aikana. Ehkä nämä rahat olisi voitu käyttää paljon paremmin auttamalla kehitysmaita poistamaan terrorismin juurisyitä, kuten taloudellista kehittymättömyyttä, nälkää, köyhyyttä ja epätasa-arvoa. Näin ääriajattelulta olisi viety kasvupohjaa.
Afganistanin historia osoittaa jälleen, että ylivoimaisenkin sotilaallisen voiman käytöllä on rajansa – vaikka tarkoitukset olisivat kuinka hyväksyttävät tai humaanit. Demokratia on vientituotteena hauras ja haavoittuvainen. EU:n pehmeää voimaa todella kaivataan.
